Mulla on ollu joskus raskaampaa ku nyt. Olin vähän maassa, hukassa iteltäni enkä eläny sellasta itteni näköstä elämää. Mulla oli onneton kyky käsitellä tunteitani ja mulla oli paha olla siinä tunnemylläkässä. Todellakin olisin suuttunu, jos joku olis sanonu et sä voit ite muuttaa ton kärsimyksen onneksi.
Mut jälkikäteen tiedän et ainakin mun kohdalla just niin se oli. Kaikki lähti ihan musta itsestäni. En syöny enkä syö todellakaan mitään onnellisuuspillereitä, en mitään lääkkeitä itse asiassa… En voittanu lotossa, Prinssi Rohkea ei mua vieny mennessään enkä saanu ees haaveilemaani kotiapulaista. Mikään ei ulkoisesti muuttunu ensin vaan sisäinen muutos oli se avain muihin muutoksiin.
Oli pakko tajuta, et negatiivisuus ja itsesääli on todella koukuttavaa mut ei milloinkaan tuu tekemään mua onnelliseks. Ja että kärsin tasan siks että en oo yrittäny muutakaan. Mulla ainaki omat ajatukset ja se miten käsittelin tunteitani, miten hyvin osasin ottaa niistä irralleen sen niiden merkityksen ja viisauden ja sit päästää niistä irti, vaikutti suoraan siihen miten onnellinen olin.
Nykyään oon yks näitä ”ihminen on oman onnensa seppä”. Omien kokemusteni ja lukemani (varsinkin Eckhart Tolle) perusteella en voi olla muutakaan. Mulla on siihen oikeus. En enää ikinä haluakaan muuta ku tuntea että mitä sattuukaan, mä voin aina valita miten se muhun vaikuttaa. Tän mä yritän kaikessa pitää mielessäni.
Toki kaikki saa elämässään omat korttinsa, joilla pelata. Mulle tuli hyvät kortit. Mut niiden sisällön hyvyyden määrittelenkin mä itse. Ei kenenkään elämää ja onnea voi kukaan toinen arvioida. En nykyään sääli ulkoisten puitteiden suhteen vähäosaisia, säälin niitä jotka ei näe oman elämänsä onnea.